tiistai 10. helmikuuta 2015

Pariisissa utuisin silmin






Lähdin Pariisiin yllättäen.
Setäni lensi taivaaseen ja edessäni oli aivan uudenlainen Pariisin matka.
Kerran aikaisemmin olen tehnyt samanmoisen matkan -Mamien kuoltua.

Vietin päivät tätini ja serkkuni kanssa surren. Kävimme papin juttusilla, suunnittelimme hautajaisia. Apuna kaukainen serkku. Illalla istuimme hiljaa, itkimme ja nauroimme.

Tällaiset raskaat ja hyvin surulliset elämän käännekohdat ovat siitä hienoja, että ne yhdistävät perhettä ja ystäviä. Setäni suurin nautinto oli, kun mahdollisimman iso osa sukua oli yhdessä. Hänen ansiostaan minullakin on yhteydet setäni ja isäni serkkuihin ja pikkuserkkuihini.

Henri-setään pystyin aina luottamaan ja hän oli mukana elämäni suurimmissa päivissä, kuten häissäni, jolloin hän saattoi minut alttarille. Hän kuunteli ja oli aina kiinnostunut asioistani.

Kolmanneksi viimeisenä päivänään hän soitti minulle ja tyttärelleen sairaalasta.
Puhelu tuntui jäähyväisiltä, vaikkei sen pitänyt sitä olla.
Perheen patriarkka ja sitova voima on poissa. Ehkä se antaa tilaa uusille sitoville voimille ja minullekin hieman vastuuta pitää yhteyttä muihinkin kuin vain lähisukuun, mutta jokin on peruuttamattomasti muuttunut.

Päivät Pariisissa kuluivat pienessä usvassa, vaikka aurinko paistoikin. Oleminen oli hidasta ja verkkaista. Vähän niin kuin koko Pariisi näin tammikuussa. Älkää luulko, että Pariisi on koskaan hiljainen, mutta tällä kertaa se tuntui siltä.










Ei kommentteja: